Viikko 15 – monikulttuurisuuden multihuipentuma

Tällä viikolla meillä on ollut vieraina intialaisia, meksikolaisia, kiinalaisia, venäläisiä ja tottakai perus saksalaiset. Salin puolella on ollut mukava työskennellä, kun pärjää englannilla. Eri kulttuureista on kyllä tullut opittua paljon kuten myös heidän tavoistaan syömisen suhteen. Meksikolaisten kanssa ei kerinnyt paljon olemaan, mutta ne muutamat kohtaamiset antoivat heistä todella ystävällisen ja todella eloisan kuvan. Tuntui että heillä oli aina hauskaa.

Aasian suunnalla syödään paljon käsin ja sen huomaa likaisista juomalaseista, pöytäliinoista ja loputtomasta määrästä käytettyjä servettejä. Intian poijjilla on myös tapana pestä kätensä käytettyjen astioiden päällä. Sitä vettä onkin sitten joka paikassa. Myös perus eurooppalainen tapa kattaa pöytä ei aukene intialaisille. Vanhemmille herroille kun yrittää aamulla toivottaa huomenta, niin ne eivät edes vilkaise päälle ja kävelevät ohi. Ryhmässä on muutama vanhempi herra, jotka juoksuttavat aivan kiitettävästi. Esimies sanoo, että kyseessä on noutopöytä ja pöytiin ei pidä/tarvitse viedä mitään. Mitenpä sen sitten selität intialaiselle miehelle, kun hän melko kohteliaasti kysyy…”Minun ei tarvitse tuoda juomia pöytiin, koska tämä on buffet ja ruoka/juoma haetaan itse.” He ovat kuitenkin tottuneet siihen, että naiset passaavat kotona ja itse haluaisin kunnioittaa heidän kulttuuria. Se vain on kuin kaatuvat dominot, että kun yhdelle viet, niin pian sieltä huikkii puoli salia. Intian poijjat muuten ovat kovia röyhtäilemään äänekkäästi, ryystämään ja mässyttämään. Mutta ovat he kyllä mukaviakin. Eräs heistä sanoi minulle, että olen kuin tytär hänelle ja toinen kiitteli hyvästä palvelusta. Yksi herra soitti videopuhelua kotipuoleensa Intiaan ja minä pääsin myös osallistumaan siihen :D näin hänen vaimonsa puhelimesta ja höpöttelin hänelle englantia ja saksaa.

Olen ollut täällä vasta vajaan kaksi viikkoa ja olen oppinut arvostamaan Suomea aivan eri tavalla. Suomalainen rouva, jonka tapasin Garmischissa, sanoikin että jokaiselle suomalaiselle tekisi hyvää asua hetki jossain muualla, että oppisi arvostamaan sitä mitä meillä on ja loppuisi turha narina. Olen ollut kyllä aina sitä mieltä, että Suomi on hyvä maa asua. Varsinkaan kun ei stressaa liikaa politiikasta…se saa kyllä otsasuonen sykkimään. Oma tupa ja perunamaa jossain pöpelikössä on suomalaiselle perus tollukalle hyvä. Juttelin yhtenä iltana intialaisryhmän vetäjän kanssa ja hän kertoi vierailleensa Helsingissä 2 päivää. Sanoi kaupungin olevan kaunis, mutta todella pieni. Minulle Helsinki on taas aivan liian iso kaupunki. Kaikki on niin suhteellista. Intiassa meno onkin varmasti aivan toisenlaista.

Sain paikalliselta Kelalta kirjeen. Ilmeisesti sisältää jonkin minun henk.koht. sairausvakuutusnumeron/tunnuksen. Kirje sai kyllä aikaan naurunpyrähdyksen huoneeni oven edessä, kun kirje oli osoitettu Herra Paulina Kuutille. Täältä töistä olivat tiedot vissiin ilmoittaneet. Mutta täälä Saksassa olen siis mies nimeltä Paulina. Meni taas putkeen. Perjantaina minun täytyy mennä Garmischiin verotoimistoon hankkimaan ilmeisesti jokin verotusnumero, jotta minulle voidaan maksaa sovittu ns. taskuraha. Otan sen kyllä täysin seikkailuna. Henkilöstöpäällikkö kirjoitti minulle valmiit vuorosanat mitkä voin sitten lukea lapulta. Ei voi mennä pieleen! (Lopputulos: asioin täysin saksaksi, mutta olisi pitänyt olla tehtynä ns. muuttoilmoitus Grainaun kaupungintalolle…ei muuta kun otetaan vauhtia ja ensi viikolla käyn siellä kaupungintalolla.)

Herrn Paulina...

Tällä viikolla myös varmistui parit vierailut tänne. Ukkoni tulee toukokuun ensimmäinen viikonloppu ja kaverini siitä parin viikon päästä. Uskon, että toukokuusta tulee hyvä kuukausi. Tämä huhtikuun loppu puoliskokin menee varmaan mukavasti, kun on mukavia asioita mitä odottaa.

Enkä pääse vielä seuraavallakaan viikolla keittiöön…keittiön esimies on ilmeisesti hieman tavallista kovempi unohtelemaan asioita. Unohtanut nyt kaksi kertaa laatia minulle työsuunnitelman. Perus mies. Tai sitten ei vain halua minua keittiöön. Toisaalta minua ei kyllä haittaa. Haluan hallita kielen hieman paremmin ennen kuin menen keittiöön. Henkilöstöpäällikkö kyllä sanoi, että kun paikalliset oikein alkavat puhumaan bayernia, niin sen oppimiseen voi mennä vuosia…. :D 2,5kk aikaa hallita bayernin murre! Tsemppiä mulle. Suomalainen rouva kenet tapasin sanoikin, että en ole tullut Saksaan vaan täysin omaan maahan, Bayerniin. Että te jotka suunnittelette Saksaan työharjoitteluun lähtemistä, laittakaa korvan taakse, että menette pohjoisemmas tai sitten isoon kaupunkiin tänne etelään. Elämä saattaa olla huomattavasti helpompaa. Se käsitys minkä olen saanut paikallisten puheista Bayernista on, että tämä on kuin Suomen Etelä-Pohjanmaa. Ihmiset puhuvat täysin omaa murrettaan ja ovat niin pirun ylpeitä ittestänsä. Sinänsä henkisesti olen näiden kanssa samalla aaltopituudella. Ne ei vain tiedä sitä enkä osaa viestiä ajatusmaailmaani.

Sen vielä sanon, että tämä näiden tippikulttuuri on kyllä aivan omansalainen. Ostin tällä viikolla respan poijjalta 6 postimerkkiä ja 2 postikorttia. Hän puhui minulle 3 lausetta. Tuotteet maksoivat 3,60€. Annoin 4€. Respan poika jäi odottamaan vaihtorahat kädessään ja katsoi minua. Nostin katseeni kukkarosta poikaan ja annoin ymmärtää, että odotan vaihtorahoja. Silloin hän sanoi ”Oo” ja tajusi, että oikeasti odotan niitä vaihtorahoja takaisin. Sitten minulle tuli nolo olo, kun en antanut sitä 0,40€ tippiä ja laitoin vaihtorahan saatuani ne sitten niiden tippisäästöpossuun. Mutta näin suomalaisen näkökulmasta: kyseessä on työkaveri ja harjoittelijakollega, hän puhui sen kolme lausetta ja ojensi postimerkit + yhden kirjekuoren. Siitäkö minun olisi pitänyt antaa sille tippiä? Ihan peruspalvelua eikä hän tehnyt mitään spesiaalieforttia mun takia. Hieman nöyryyttä tuohon touhuun! En olisi kyllä itse kehdannut olettaa, että kaveri antaisi minulle tuossa tilanteessa tippiä. Työkaverit myös kysyivät minulta intialaisryhmän lähdettyä, että paljonko he antoivat minulle tippiä. Hämmästyneenä kysymyksestä totesin vain, että eivät yhtään. Sitten ne siinä päivittelivät, että miten ne eivät mitään antaneet. Täälä näitä tippipossuja tuntuu olevan joka kulmassa. Tipinkö toivossa täälä ainoastaan ollaan asiakkaalle ystävällisiä?

Tämä viikko olisi taputeltuna tämän loppu vapaapäivän ja yhden työpäivän jälkeen. Tämä oli hyvä viikko, kun sain vastuuta ja puhua englantia. Pyykkitupakin vihdoin löytyi ja sain pestä ekat pyykit. Garmischissa kävin myös shoppailemassa parit kengät ja vaatteita. Sitten vasta minulle selvisi, että ukkoni ottaa ainoastaan käsimatkatavarat kun tulee käymään (vaikka olin hänelle aiemmin sanonut, että vie sitten minun turhia tavaroita mukanaan….ei ollut kuunnellut…taaskaan :) ). Työkaveritkin alkavat jo minulle lämmetä siinä määrin, että yksi nainen ylisti miten herttainen olen ja halii minua jatkuvasti. Kyseli myös, että jäisinkö tänne. Muutaman harjoittelijan kanssa ollaan jo hieman pelleiltykin töiden lomassa. Henkilöstöpäällikkö on ensi viikolla päättänyt ”parittaa” minut kaveriksi jonkun wellness puolella työskentelevän tytön kanssa…henkilöstöpäällikkö on huolissaan, kun vietän aikaa täällä paljon yksin. Olen yrittänyt selittää, että olen suomalainen enkä järin sosiaalinen. Minulle riittää kun joudun töissä ponnistella kommunikoinnissa, niin nautin kun saan olla välillä yksin eikä tarvitse koko ajan miettiä miten muodostan lauseita saksaksi. Mutta en nyt sano ”paritukselle” suoraan ei. Harjoittelijakollegat kun kaikki ovat poikia ja puhuvat jalkapallosta, niin onhan se mukava jos olisi joku naispuolinenkin kaveri täällä.

Uusi lempparikauppani Garmischissa, paikallinen Sopuraha. Kaikki maksaa vain euron!